Valokuvatorstaina pohdittiin kasvua. Kolmen lapsen äidille 'kasvu' on aina ajankohtainen aihe. Lasten kasvun seuraaminen ja tukeminen on paitsi riemukasta ja palkitsevaa, myös haastavaa, sitovaa, uhrautuvaa, sinnikkyyttä ja epäitsekkyyttä vaativaa.

Lasten saapumisen myötä olen joutunut itse myös kasvamaan. Sanon 'joutunut', koska kasvu ei ole suinkaan aina ollut itse toivottua tai oman tahdin mukaista. Vaikka kuinka haluaisin pyristellä vastaan, laiskotella, tehdä mieleni mukaan, karata, nautiskella omasta elämästäni on ollut pakko todeta että elämä on nyt tässä ja tällaisessa vaiheessa. 

Useimmiten vastahakoisesti ja toisinaan jopa urheasti olemme vanhempina vetäneet katrasta läpi huonosti nukuttujen öiden, sairastelujen, pottaharjoittelujen, uhmaikätaistelujen, lasten keskinäisen nahistelun. On pesty kakkoja lattiasta, kiikutettu yökkösankoa, kanniskeltu vatsavaivaisia, pyöritetty pyykkikonetta.

Tänä aamuna, miehen taas lähdettyä kohti lentokenttää valmistelin lapsia tarhapäivää varten. Kuivasin keskimmäisen peppua kun tyttö katsahti minuun kirkkain silmin ja totesi: 'äiti, sulla tullee hermo'. Tirskahti vähän päälle. Katsoin hölmistyneenä kunnes repesin nauruun tajutessani neidin viittaavan äidin jokailtaiseen puuskahdukseen: 'mulla menee hermot teijän kanssa'.

Tällä äidillä on näköjään vielä tekemistä kasvun kanssa.