'Hey mama, Anni's birthday party is tomorrow, everyone needs to get dressed as a cat! I need a tail, and ears... hey I know, we can make ears from cardboard!' (dancing around)

'A cat? Ears? Well... let's see what we can do...'

'Mama look, I can swing my tail around!'

(laughing) 'Check out how I use my tail to play the guitar!!'

Ja sinne se katti katosi pirskeille muikea hymy huulilla, saatuaan korvansa ja häntänsä.

Tänään poikkeuksellisesti kaksikielinen blogaus. Yleensähän vuorottelen molemmilla kielillä, jotta saavat jenkkisukulaisetkin joskus jotain tolkkua. Nyt oli kuitenkin tarve puhua suomeksi tärkeästä aiheesta. Nimittäin bloggauksesta.

Olen viime aikoina miettinyt paljon bloggaukseni tarkoitusta. En oikeastaan ole erityisesti sellainen ihminen, joka nauttii esillä olosta. Tykkään enemmänkin yleensä tarkkailla asioita, panna merkille ja harkinnan jälkeen ilmaista mielipiteitä (joita kyllä tosin löytyy melkein joka asiaan). Vähän samalla tavalla kuin nautin kameran takana piilottelusta ja juttujen tallentelusta.

Mulla ei ole myöskään kauheaa tarvetta pitää mitään päiväkirjoja. Jostain syystä olen saanut ilmiömäisen muistin, ja pystyn tarvittaessa vielä vuosien jälkeen muistamaan yksityiskohtia tapahtumista, asioista ja paikoista. Tämä taito on muuten monesti tarpeen silloin, kun mies on kätevästi unohtanut asioiden oikean kulun..

Sanskukin kirjoitteli tästä aiheesta vastikään, sanoi olevansa 'sellainen "avoin" henkilö, joka haluaa jakaa kaiken muiden kanssa'. Tämä jakaminen lienee se olennaisin syy minunkin kirjoitteluuni. Tykkään hyvin monenlaisista asioista, olen äärettömän utelias ja minulla on kova tarve selvittää ilmiöiden laita, syy ja seuraus. On ihanaa jakaa näitä kokemuksia ja fiiliksiä muiden kanssa, ihmisten jotka osaavat arvostaa uteliaisuutta ja tiedonhalua, kokemuksia ja elämyksiä.

Päivisin täällä puuhatessani yksin olen aika uppoutunut touhuihini. En juuri osaa kaivata seuraa, kommentteja, palautetta. Yleensä tiedän mitä haluan just silloin toteuttaa, ja se tarve saada ideoida, visioida ja tehdä on kova. Mutta kun istahdan kirjoittamaan tänne juttuja, kaipaan siitä palautetta. Kun päivän on tehnyt itsensä kanssa monologia, on mukava saada vähän kontaktia, höpötellä, kommentoida ja kuulla vähän omiinkin juttuihinsa kaikua.

Olenkin välillä vähän tyrmistynyt, kun tavatessani tuttuja, ystäviä tai ihan vaan hyvää-päivää-kavereita kuulen heidän sanovan 'sulla oli taas hienoja kuvia siellä blogissa' tai 'ai teidänkin lapset on olleet sairaita, luin sun sivuilta' tai 'voi mä näytin kahvitauolla työkavereillekin sun sivua, sulla oli tosi hauska juttu siellä'. Siis onhan se imartelevaa, että voin ilahduttaa ihmisten päivää. Tarjota hieman piristystä, ehkä vähän jotain kaunista pientä visuaalista iloa. Mutta kun näistä nimenomaisista henkilöistä ei KOSKAAN jää itsestään mitään jälkeä blogiini!

Tulee vähän sellainen harmistunut olo. Vähän niinkuin olisin järjestänyt kekkerit, kutsunut niille itselle tärkeitä ihmisia jotka olisivat huomaamatta käyneet puhdistamassa pöydän. Jäljellä ei edes muruja tai mitään jälkeä käynnistä, lautaset vain tyhjennetty.

Minullahan ei siis ole mitään kestitsemistä vastaan, päinvastoin, tykkään siitä. Mielelläni tarjoan sen paikan missä syödä, ja laitan pöytään vaikka sen pääruoan ja vähän kuplivaa kaveriksi. Mutta vielä kivempaa se olisi, jos kävijät toisivat mukanaan vaikka vähän jälkiruokaa, pureskeltavaa sen minun antini päälle. Jotain josta jää vähän jälkimakua jota muistella päivien päästä.

Kommentoikaa hyvät ihmiset, tuttavat, ystävät, sukulaiset, tuntemattomatkin. Sitä varten minä täällä tarinoin, että syntyisi keskustelua, ajatusten vaihtoa, vuorovaikutusta. Edes pientä 'hei, kävin täällä' -huikkaa.

Niin, ja olen tietoinen siitä, että vuodatuksen kommentointi tökkii tällä hetkellä. Se ei kuitenkaan selitä tiettyjen täällä käyvien kurkkijoiden hiljaisuutta.

Miau. Olen naukunut.