Ei taida olla mikään salaisuus että olen kiinnostunut kaikesta sisustukseen liittyvästä. Posti kantaa kotiin useita sisustuslehtiä (kun vielä ennättäisi lukea niitä), seuraan telkkarista sisustusohjelmia aina kun ipanoitten kanssa touhuamiselta ennätän ja yksi mielipuuha on sisustusliikkeiden kiertely ja erinäisten tavaroiden, kankaiden ja huonekalujen hypistely.

Niinpä täällä tänäänkin on sisustettu, nimittäin eilisestä saakka on vaihdettu kahden huoneen paikkaa. Kyllästyin siihen että 2-v. kaksosilla oli talon suurin huone käytössä, joten saivat palata takaisin tilaan joka alunperin oli meillä työhuoneena. Sittemmin se on toiminut vauvojen huoneena, olohuoneena/kuntosalina ja nyt sitten taas lastenhuoneena.

Järjestyksen vaihtelu on niin kauan mukavaa kunnes ne esteettiset seikat on hoidettu - huonekalut sijoiteltu kivasti, oikeat rekvisiitat (valokuvat, lamput, pienet yksityiskohdat) valittu ja aseteltu ja ehkä uudet verhotkin ripustettu. Mutta sitten alkaa se tylsempi osa: kaikkien pienten juttujen paikalleen asettelu. Huonekalujen siirtely kun yleensä paljastaa niitä piiloteltuja lehtikasoja, paikkaansa löytämättömiä tilpehöörejä, lasten lelukätköjä ja kaikenlaisia 'ehkä-tämä-kuitenkin-pitäisi-vielä-säilyttää' -tavaroita. Eli siis edelleen tuolla yläkerran olohuoneen lattialla odottaa kirjapinot järjestelyä ja lelujakin siellä taitaa vielä nurkissa pyöriä.

Olemme miehen kanssa huomanneet että lapsiluvun kasvaessa tavaran määrä lisääntyy eksponentiaalisesti. Ennen niin esteettisestä, vähäeleisestä, tyylikkäästä kodista tulee yhtäkkiä kaikenlaisen tarpeettoman tavaran varastotila, jossa millään ei tunnu olevan omaa paikkaansa. Pikkukädet tarttuvat esineisiin, ihmettelevät ja pyörittelevät niitä hetken, kuljettavat niitä aikansa ja pudottavat ne sitten mitä kummallisimpiin paikkoihin (tai sitten keskelle lattiaa). Minua tuollainen kuljettelu sitten rasittaa ja harmittaa äärettömästi. Pitkin päivää yritän sitten sinnikkäästi palautella tavaroita paikoillensa, vaikka se hyödytöntä taistelua onkin.

Taas jälleen kerran olen siis julistanut yläkerran olohuoneen 'vain aikuisten paikaksi'. Huoneeksi johon voin illalla lasten vihdoin nukkuessa vetäytyä viinilasin kanssa selailemaan niitä sisustuslehtiä ja muistelemaan aikaa jolloin meidänkin kodistamme saattoi tunnistaa jonkinlaisen sisustusteeman. Tilaksi jossa voi nautiskella musiikista, hyvästä elokuvasta tai vain sohvalla loikoilusta ja uusien interiöörien ideoinnista. Paikaksi jossa voi puolihimmeässä valossa hipsutella lattian poikki astumatta palikan päälle tai potkaisematta pikkuautoa.

Ovesta vain puuttuu se lukko.